Elämä on Teatteria
Tulin tuossa yksi päivä aatteisiin että todella, kaiken tämän teatteriobsession takana on myös elämä täynnä teatteria. Ehkä kulttuuripiireissä ei tunteita ole soveliasta näyttää niin voimakkaasti, joten ihmiset käyvät imaisemassa ”tunneannoksia” teatterissa. Mutta toisinkin voi olla.
Oma personaalisuuteni haluaa myös esittää erilaisia hahmoja elämässäni. Se joskus ihmisiä hirvistyttää, yllästyttävää ja tietysti myös parhaimmillaan iloistuttaa. Aina ei voi osua oikein, mutta taito olla kuka tahansa tässä elämässä on todellakin tie onnelliseen elämään ja mielenkiintoiseen kanssakäymiseen toisten kanssa.
Teatterissa minulla on mahdollisuus kohdata saman ajattelijoiden kanssa, ei katsojien vaan teatteriesiintyjien. Eli lopulta voitaisiin todeta että minulle teatterikokemus on tapaaminen itseni kanssa. Siihen ei aina tarvita oikeita hahmoja.. ja näyttelijöiden personaalisuuteen on minulle helpompi samaistua.
Onko kellään muilla vastaavia kokemuksia? Vai onko teatteri jotain elämän absurdimasta päästä joka ei kosketa personaalisella levelillä? Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia! Kiitos.
